On olemassa sellainen nettikasinopelaamisen muoto, josta ei koskaan kirjoiteta raflaavia lööppejä. Siinä ei ole kyse ulosottokierteistä, kriisipalavereista tai auttavien puhelimien numeroista. Kyse on vain tavallisesta ihmisestä tavallisena tiistai-iltana puoli tuntia sen jälkeen, kun tiskit on hoidettu ja keittiö siivottu.
Hän pelaa muutaman kierroksen jotakin kolikkopeliä ennen peiton alle kömpimistä. Tämä puoli on huomattavasti yleisempi kuin ne draamat, joita uutisissa nähdään, ja se herättää oikeasti kiehtovia kysymyksiä siitä, mitä siellä korvien välissä oikein tapahtuu, kun ihminen istahtaa rennon pelihetken ääreen.
Miksi suomalaiset viihtyvät nettipelien ääressä?
Suomi on Euroopan kärkikahinoissa, kun katsotaan, kuinka moni meistä harrastaa pelaamista verkossa. Johannes Huttunen, joka toimii Kasinopartion asiantuntijana, on laskenut, että yli kaksi kolmasosaa kaikesta suomalaisten pelaamisesta on nykyään siirtynyt digitaaliseen muotoon. Tämä luku kertoo karua, tai ehkä vain arkista kieltään siitä, miten syvälle osaksi vapaa-aikaamme tämä tapa on juurtunut. Muutos ei tapahtunut yhdessä yössä, vaan ensin hitaasti ja sitten yhdellä rysäyksellä.
Mobiililaitteet poistivat viimeisetkin käytännön esteet. Nykyään session aloittaminen on usein helpompaa kuin pizzan tilaaminen kotiovelle, kiitos pelialustojen, joihin ei tarvitse enää täytellä monimutkaisia lomakkeita.
Mutta tämä ei ole tarina riippuvuudesta. Se on tärkeää muistaa. Valtaosa suomalaisista pelaa omien rajojensa puitteissa, sijoittaa vain sellaista rahaa, jota on varaa menettää, ja lopettaa heti, kun siltä tuntuu. Mutta miksi ihmeessä me edes aloitamme pelaamisen? Mitä aivot puuhaavat sillä aikaa, kun rullat pyörivät?
Dopamiiniluuppi: Mitä aivoissa tapahtuu pelisession aikana
Monesti ajatellaan, että aivot reagoivat vasta voittoon. Se on harhaluulo. Aivot eivät nimittäin odota palkintoa vapauttaakseen dopamiinia, vaan ne alkavat hyrrätä jo pelkästä palkinnon mahdollisuudesta. Tämä on se kriittinen kulmakivi, joka selittää pelien vetovoiman.
Jokainen slottipelin pyöräytys tai blackjack-pöydän kortinkääntö laukaisee pienen reaktion, ei siksi, että pelaaja on voittanut, vaan siksi, että hän saattaa voittaa juuri nyt. Aivomme rakastavat epävarmuutta. Ne pitävät sitä luonnostaan kiinnostavana, ja kasinopelit on rakennettu tismalleen tämän mekanismin ympärille.
Tämä ei ole mikään pelaamisen erikoisuus. Samanlainen kehä aktivoituu, kun päivität sähköpostiasi, selaat loputonta uutisvirtaa somessa tai avaat yllätyslaatikon videopelissä. Kasinopeleissä se vain on hiottu huippuunsa nopeuden, vaihtelevien lopputulosten ja sen tosiasian ansiosta, että mukana on oikeaa rahaa. Raha on nimittäin yksi aivojen varmimmista moottoreista. Pienetkin summat rekisteröidään merkityksellisinä.
Neurobiologinen puoli on dokumentoitu tarkasti. Nucleus accumbens, tuo aivojen syvyyksissä lymyilevä palkitsemisjärjestelmän keskus, aktivoituu pelaamisen aikana tavalla, joka on suorassa suhteessa lopputuloksen ennustamattomuuteen.
Ja tiedätkö, mikä on kaikkein hämmentävintä? Niin sanotut ”läheltä piti” -tilanteet, joissa voitto on vain yhden merkin päässä, näkyvät aivokuvissa melkein samalla tavalla kuin varsinaiset voitot. Aivot eivät käsittele niukkaa tappiota häviönä, vaan lupauksena tulevasta. Se on se juttu, jota ilman pelit eivät olisi puoliksikaan niin koukuttavia.
Se ei ole voitto, vaan se tunne ennen sitä
Useimmat kokeneemmat harrastelijapelaajat tietävät tämän, vaikka heillä ei olisikaan neurotieteen sanastoa hallussa. Session paras hetki on usein se muutama sekunti juuri ennen kuin tulos selviää, ei se hetki, kun numerot seisovat ruudulla. Voitto tuntuu tietysti hyvältä, mutta se tunne haihtuu nopeasti. Odotus taas ei.
Tutkijat käyttävät tästä eroa käsitteillä ”haluaminen” (wanting) ja ”tykkääminen” (liking). Haluaminen on se dopamiinin piiskaama veto jatkaa pelaamista, kun taas tykkääminen on itse pelin aikana koettu mielihyvä. Nämä kaksi systeemiä toimivat aivoissa eri teitä. Joskus käy niin, että ihminen haluaa jatkaa, vaikka hän ei enää edes erityisemmin nauti pelaamisesta. Tämän eron ymmärtäminen on kenties hyödyllisintä, mitä tavallinen pelaaja voi itsestään oppia.
Satunnaiselle pelaajalle tämä ”haluaminen” ei kuitenkaan ylitä tervettä järkeä. Hän lopettaa pelin, sulkee sovelluksen ja siirtyy muihin hommiin. Mutta se veto peleihin on silti todellinen. Siksi kontrollissakin pysyvä pelaaminen on huomattavasti aktivoivampaa kuin esimerkiksi elokuvan passiivinen tuijottaminen. Pelaaja on koko ajan mukana. Hänellä on oma lehmä ojassa, vaikka panokset olisivatkin vain senttejä.
Miten viihteellinen pelaaminen poikkeaa ongelmapelaamisesta?
Moni kuvailee pelaamista siirtymäriitiksi. Se on se pieni hetki, joka katkaisee työpäivän ja aloittaa vapaa-ajan. Ulkopuolisesta se saattaa tuntua oudolta, mutta logiikka on selkeä. Kolikkopelit vaativat juuri sen verran huomiota, että muut ajatukset pysyvät loitolla, mutta ne eivät vaadi sellaista kognitiivista vääntöä, joka uuvuttaisi. Ne ruokkivat sitä aivojen osaa, joka janoaa stimulaatiota, mutta jättävät monimutkaisen ongelmanratkaisun rauhaan. Jos olet tehnyt kahdeksan tuntia vaativia päätöksiä, tällainen ”aivot narikkaan” -meininki voi tuntua aidosti rentouttavalta.
Mitä tässä usein unohdetaan, on hallinnan tunne. Pelissä mikään ei riipu sinusta tai osaamisestasi. Ei ole deadlineja, ei hankalia asiakkaita, ei sosiaalisia kiemuroita. Tulokset ovat satunnaisia ja panokset pieniä. Joillekin tämä yhdistelmä on täydellinen tapa laskea kierroksia. Se on vähän kuin palapelin kokoamista tai kevyen hömppäkirjan lukemista.
Mutta rentoutusvaikutus ei ole mikään itsestäänselvyys. Se toimii vain silloin, kun sessiot pysyvät lyhyinä ja budjetti kurissa. Jos pelaaja menee pelin ääreen odottaen voittavansa, tunnelma muuttuu välittömästi. Tappioiden perässä juokseminen on selkein varoitusmerkki. Silloin viihde muuttuu suorittamiseksi. Aivot siirtyvät palkinnon metsästyksestä stressitilaan. Kortisoli nousee. Se, minkä piti rentouttaa, alkaakin ahdistaa.
Onko pelaaminen sitten hyväksi mielenterveydelle?
Tutkimukset antavat vivahteikkaamman vastauksen kuin julkinen keskustelu antaisi ymmärtää. Jos katsotaan vain matalan riskin pelaajia, harrastuspelaaminen on liitetty neutraaleihin tai jopa lievästi positiivisiin hyvinvointivaikutuksiin. Se toimii kuin mikä tahansa muukin maksullinen viihde. Ne synkät luvut, joista yleensä puhutaan, keskittyvät siihen pieneen joukkoon, ehkä siihen joukkoon 1–3 prosenttia aikuisista, joilla kontrolli on pettänyt. Heille haitat ovat todellisia ja vakavia.
Lopulta kyse on siis olosuhteista. Millä mielellä sinä aloitat pelaamisen? Pelaatko hauskuuden vuoksi rahalla, jonka olet jo henkisesti hyvästellyt, vai yritätkö paikata lompakon reikää? Tämä on se vedenjakaja. Suomalainen pelikulttuuri, joka nojaa nopeisiin ja vaivattomiin alustoihin, sopii tähän viihdemalliin hyvin.
Meillä on infrastruktuuri, joka tukee lyhyitä pelihetkiä. Se, käytämmekö me sitä niin, on jokaisen oma valinta. Mutta on ainakin hyödyllistä tietää, mitä siellä omassa pääkopassa tapahtuu, kun rullat alkavat pyöriä. Se on paljon rehellisempää kuin joko sokea ihannointi tai täydellinen tuomitseminen.
