Suurten ikäluokkien edustaja sukupolven lapset olivat paljon kyvykkäämpiä kasvamaan avioeroperheissä. Tarkoittaako tämä sitä, että 80- ja 90-luvulla syntyneet sukupolvet ovat tuomittuja toistamaan vanhempiensa tekemät virheet ja sitoutumaan jo tuhoon tuomittuihin avioliittoihin? Pystyvätkö he pakenemaan psykologisen tuhon aiheuttamia ansoituksia, jotka saattoivat juontaa juurensa toimintahäiriöisistä ihmissuhteiden kuvatuksista?
Jos kuulut tähän ryhmään, sinun on helppoa ymmärtää miksi pelkäät toistavasi vanhempiesi epäonnistumisen parisuhteessasi. Varsinkin silloin, jos altistuit arkaluontoisten vuosiesi aikana jatkuvasti konfliktille, tappelulle tai pahempaa, olit kohde tai todistit henkistä tai fyysistä väkivaltaa.
Vaikuttaako Vanhempiesi Avioero Siihen, Miten Lähestyt Ihmissuhteita?
Me näemme vaikutuksen, joka rikkinäisessä perheessä kasvatetusta yksilöstä reflektoituu tänä päivänä nuorien sinkkujen sosiaalisiin ja tapailupraktiikkaan (tai ei tapailu). Kosiskelun vanhat perinteet on hylätty täysin ja korvattu yhden illan jutuilla – seksi ensin ja jos se toimii, ehkä kokeilemme yhdessä asumista. Onko tässä uudessa ihmissuhteiden navigointimallissa hyötyjä?
Avioerolukemat ovat kyllä laskeneet, mutta johtuuko se siitä, että avioliitot ovat nykyään vahvempia vai siitä, että harvemmat ja harvemmat sinkut menevät naimisiin ja valitsevat yksinkertaisen yhteiselämän?
Haluaisin ajatella tämän johtuvan siitä, että sitoutumista ja suhdetta etsivät kaksi- ja kolmekymppisemme ovat valinneet lähestymistavan, jota Helen Fisher kutsuu “hitaaksi rakkaudeksi”. He oppivat vanhempiensa esimerkeistä sen, mikä ei tule toimimaan ja valitsivat mietteliäämmän sekä varovaisemman polun ihmissuhteen rakentamiseksi. He odottavat olevansa vanhempia ja taloudellisesti tasapainossa ennen avioliittoa ja heille avioliitto ei tunnu olevan ensimmäinen askel, vaan se on viimeinen osa sitoutumisprosessia.